Tarina - Tyttö ja hevonen

Pahoittelut pitkästä blogitauosta!

Olen pitkään ajatellut tällaisen tekstin kirjoittaa. Tarinan siitä, kuinka hevonen auttoi tytön udestaan jaloilleen. Monta päivää olen tätä tekstiä miettinyt, kaavaillut ja miten kirjoittaisin sen ilman romaania. Todella haastava postaus kirjoittaa, jotta kaikki tulisi ilmi myös lukijalle.

Teini-ikä.. Se mahtava aika, jolloin ne iskut tuntuvat myös pahalta. Ensimmäiset paniikkikohtaukset, se tunne, kun ei tiennyt, mitä tapahtuu ja mitä enää elämältään haluaa. On kaksi harrastusta, joita vanhemmat kustantavat. Molemmista nautti, mutta ei enää tiennyt, kummasta enemmän. Tai tiesi, mutta haikealta tuntui jättää se toinenkin rakas harrastus...

Oli onneksi harrastukset, joiden takia oli rutiineja. Rutiinit olivat hyvästä. Vaikeana aikana oli jotakin, mistä ottaa kiinni. En todellakaan väheksy vanhempien apua, mutta harrastuksista oli paljon apua. Olen todella kiitollinen, että sain myös valita harrastukseni ja minulla oli ja on mahdollisuus harrastaa.

Kuinka arvata saattaakin, oli ajatukset tietysti ristiriitaisia harrastuksien parissa. Jalkapallossa sai purkaa paineita ja energiaa, kun taas ratsastuksesta tuli sellainen hyvä ja rentoutunut olo. Kumman valitsisi? Oma hevonen.. Oikeastikko sen saan?

Vastauksenhan kaikki jo tietävät.

Ilman hyvää haltijatartani, eli äitiä, minulla ei olisi tätä mahdollisuutta. Kaikki kiitos ja kunja hänelle. Ilman hänen apuaan, olisin varmasti aivan eri tyttö. En voi sanoin edes kuvailla, kuinka kiitollinen hänelle olen.

Se teinityttö, joka ei osannut omista asioistaan päättää mitään, on nykyään vastuuta kantava (ainakin enemmän), toiveikas ja onnellinen, sekä hevosen omistaja.

Kukaan ei koskan tule tietämään, millainen olisin, ilman äitini apua ja ilman Sebaa.

Sebasta on tosiaan näiden yli 8 ja puolen vuoden aikana tullut perheenjäsen, Varsinkin ja myös äidilleni. Se vain kuuluu mun elämääni.Se on todettu monta kertaa ja se on sellainen henkireikä, mikä tekee minusta kokonaisen. Ilman sitä, olisin puolikas... Puolikas ihminen. ilman sitä omaa "terapeuttia", sitä hevosta, joka kerta toisensa jälkeen saa minut jaloilleni, jaksamaan, innostumaan ja rakastamaan.

Laitan tähän alle meidän ihania vanhoja videoita muutaman. Alusta alkaen..

Lainakuskeja kyydissä

Huhheijaa kun ollaan päästy taas niinsanotusti normi treeniin, eli saatu hyppääminenkin kuvioihin mukaan, niin onpahan ollut muuten neidissäkin ihan uutta poweria.

Pidän tämän postauksen lyhkäisenä ja saatte nauttia paristakin videosta.

Ensimmäisen kerran siis hyppäsin itse ja toisella kerralla kyytiin pääsi virosta suomeen käymään tullut ystäväni. (Joka onneksi kohta muuttaa jo takaisin suomeen. Ps. melkoinen lause, minkä just kirjoitin :D )


Toisella kerralla tuuppasin tallikaverini kyytiin, ensin vain siksi, että näen, kuinka Seba liikkuu ja kun pieniä esteitä oli jo maneesissa valmiina, niin yllytinpä hänetkin hyppäämään.

Videon näette TÄSTÄ.

Metsäpeurakin käynyt ottamassa hiittiä radalla..

Käytiin yksi päivä tallikaverini kanssa tallin radalla kävelemässä. Näin siis yllä oleviä jälkiä ja tokaisin tohkeissani että "Kato täällä on mennyt niitä antilooppeja!"

Hetken päästä hieman nauratti.

Ensimmäiset hypyt yli 9 kk jälkeen..

Niin se päivä koitti. 29.6, kun minulla oli synttärit, me hypättiin.

Sain ihanat tallikaverit mukaan, koska yksinhän ei saa hypätä ja he olivat panostautuneet ottamalla järjestelmäkamerankin mukaan. Aika mahtavaa! (Pyysin kyllä samalla myös kuvaajaa, että saisin edes videota). Tämän järjestemäkameran lisäksi toinen kuvasi puhelimella videota, joten molempia materiaaleja on tulossa.

Meillähän oli raspaus 27.6 joten menin suosiolla hackamoreilla. Raspauksesta sen verran, että edellisestä raspauksesta oli 9kk aikaa ja suusta löytyi vähän piikkejä, mutta ei mitään hälyttäviä, eikä myöskään ienvaurioita tai muuta löytynyt.

Alkuverryttelin lähes kokonaan melko pitkin ohjin, hakien vain rentoa liikettä ja samalla hidastin ja lisäsin askellajien sisällä, jolla varmistelin, että kaasu ja jarru toimivat.

Ensimmäiset hypyt Seba meni vähän hassusti, mutta siististi ja rauhallisesti yli. Meillä oli siis yksi ristikko, sellainen maahan kaivettu. Yksittäisestä pienestä esteestähän Seba ei juurikaan innostu. Sitten kun esteen nuousevat yli 70cm, alkaa tamman takapää keräämään ruutia. Myös haastavammat tehtävät tekevät samaa.

Itselläni oli tuttu ja turvallinen olo neidin kyydissä, vaikka taukoa olikin takana. Se vain tuntui luontevalta ja estekkin oli mitättömän pieni.

Nätisti kuljetti lihavoituneen omistajansa yli esteen

Viimeiset 2 hyppyä nuostettiin ristikkoa 2 reiän verran ja silloin alkoi vasta neiti vähän syttyä hyppäämiseen. Hypyt jäi niinsanoutusti siis vähän kesken, kun Seban mielestä koko homma vasta alkoi. Hypättiin siis 6 kertaa tuon yhden ristikon yli. Ensin mentiin kerran tolppien väli molempiin suuntiin laukkapuomina.

Laukkapuomejahan me ollaan menty kyllä valmistellen tulevia hyppykertoja, joten ei me ihan kylmilteen hommaan kuitenkaan lähdetty

rapsutuksia treenin jälkeen. Seba nautti..

Seuraava postaus koskeekin seuraavia hyppyjä ja siihen lisäksi muita kuulumisia!